Mutkikkaat asumiskuviot

Joku saattaa ihmetellä, miksi muutin pois niinkin viehättävältä alueelta kuin Montmartre. Vaikka alue oli ja on mitä hurmaavinta, asumisolosuhteista ei voinut sanoa ihan samaa. Jo parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, etten voisi jäädä. Huoneeni oli kyllä tilava ja valoisa, kauniit ranskalaiset parvekkeet ja upea näkymä yli kaupungin. Hyvin pariisilainen ja sopivasti hieman boheemi. Samassa huoneistossa toimi kuitenkin B&B, mikä tarkoitti sitä, että jaoin jääkaapin, kylpyhuoneen ja wc:n vaihtuvien turistien kanssa. Pääasiassa turistit olivat ihan mukavia, mutta toisinaan en edes nähnyt heitä ja se, etten tiennyt, keitä naapurissa asuu ja olenko huoneistossa yksin vai en, tuntui hieman epämukavalta. Huone, joka oli alunperin ollut keittiö, toimi vuokraemännän romuvarastona ja päiväunienottopaikkana. Keittiön puute ei Montmartrella sinänsä ole ongelma, sillä kadut notkuvat herkkuja; tuntuu kuin asuisi runsaudensarvessa. Onnistuinkin kehittämään itselleni lyhyessä ajassa pahanlaatuisen sushiriippuvuuden. Tiesin kuitenkin, etten tulisi pärjäämään sushilla, mikrolla ja leivänpaahtimella kokonaista vuotta. Lisäksi Montmartren vilkas yöelämä häiritsi jatkuvasti untani. Halusin siis hiljaisuutta, yksityisyyttä ja keittomahdollisuudet. Alkoi mahdoton asunnonetsimisrumba.

Pariisi on täynnä asunnonvälitysfirmoja, minunkin kadulla niitä oli kaksi. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että ulkomaalaisen on mahdotonta vuokrata asuntoa, jos hänellä ei ole ranskalaista takaajaa ja ilman takaajaa ei asiakkaan kanssa suostuta edes keskustelemaan. Vuokrasopimus tehdään vähintään vuodeksi tai 9 kuukaudeksi, jos kyseessä on opiskelija. Nettiyhteyden puuttuminen vielä tuolloin hankaloitti myös etsintää. Hetken koko tilanne tuntui toivottomalta. Ranskalaiset tuttavani auttoivat minkä pystyivät. Voin sanoa, että kirjoitustaitoni kehittyivät huimasti lyhyessä ajassa kirjoitellessani sähköposteja sinne sun tänne. Sain erään pariisilaisrouvan aktivoimaan verkostonsa ja etsimään kanssani, mikä helpotti oloani ja lehdestä luin Lodgis-firmasta, joka on keskittynyt nimenomaan ulkomaalaisiin vuokralaisiin. Sieltä voi vuokrata asunnon myös lyhyemmäksikin ajaksi ja firma kelpuuttaa myös ulkomaalaiset takaajat. Tilanne alkoi näyttää valoisammalta. Kun oli aika ilmoittautua Sorbonneen, muistin, että siellä on myös toimisto, jossa autetaan majoitukseen liittyvissä asioissa. Yksityiset ihmiset voivat tarjota sinne asuntojaan ja huoneitaan opiskelijoille vuokrattavaksi. Kolmessa viikossa minulle tarjottiin neljä vaihtoehtoa ja kävin katsomassa ne kaikki. Tämä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi projektiksi...

Ensimmäisen asunnon piti olla jotain aivan ennenkuulumatonta luksusta: peräti 33 m2 yksiö omakotitalon alakerrassa 12. kaupunginosassa, puutarha ja kaikki! Oli elokuun viimeinen päivä, joten pakkasin laukkuni ja siivosin huoneeni, sillä olin lähes varma, että muuttaisin seuraavana aamuna. Saavuin paikalle hieman etuajassa ja madame pyysi minua odottamaan hetken puutarhassa. Istuuduin muoviselle puutarhatuolille joka romahti samantien altani ja lensin selälleni. Perheen tytär ja rouva ryntäsivät auttamaan ja pahoittelivat kovasti tapahtunutta. En kuitenkaan satuttanut itseäni vaan nauroin vain tapahtuneelle. Hetkeä myöhemmin tajusin, että tuo tuoli kertoi paikasta kaiken olennaisen. Kurkistin kellarissa sijaitsevaan yksiöön ja tein mielenkiintoisen havainnon: ikkunassa oli kalterit. Lattialla oli nuhruinen kokolattiamatto, sohvat olivat täynnä tahroja ja yleisilme kaiken kaikkiaan tunkkainen. Eikä siinä vielä kaikki: omaa wc:tä ei ollut, vaan minun pitäisi kiivetä jyrkkiä portaita ylös ja hipsiä perheen ruokailuhuoneen poikki. "Sanot vaan >Coucou!< ohimennessä, ei meitä haittaa." opasti madame iloisesti. Lisäsi vielä että asunto on ”originelli”. Mikä läävä! ajattelin, hymyilin vaivautuneesti, kiitin ja lähdin pois.

Toinen asunto sijaitsi melkein Eiffel-tornin vieressä. Se oli ullakkohuoneisto, kaksio, ikkunat sisäpihalle. Tornimaiseman uupumisesta huolimatta asunnossa oli selvästi tuntuva Eiffel-lisä, sillä hintaansa nähden se oli aika ankea ja vielä mauttomasti sisustettu. Ullakkohuoneistot antavat usein ulkoapäin viehättävän ja romanttisen vaikutelman, mutta vaikka seinien sisällä kuvittelisi helposti olevan pelkkää idylliä, niin Pariisi on todennäköisesti täynnä toinen toistaan kamalampia luukkuja.

Montmartren olosuhteet alkoivat tuntua jo ylellisiltä ja olin taas hetken todella tyytyväinen asumiseeni. Nautin kahviloista, mukulakivikaduista ja ikkunasta sisään tulvivasta katumusiikista, joka vaihteli svengaavasta jazzista italialaisiin serenadeihin. Kerran istuessani kahvilla terassilla Coquelicot'ssa, joka on valtavan viehättävä kahvila-boulangerie Place des Abbesses'illä, eräs iäkkäämpi monsieur alkoi veivata posetiivia ja laulaa vanhoja ranskalaisia chansoneja. Kaikenikäisiä ohikulkijoita pysähtyi kuuntelemaan ja laulamaan mukana. Montmartrelaista kylätunnelmaa parhaimmillaan!

Pidettyäni pienen hengähdystauon etsinnöissä, menin taas asuntotoimistoon. Minulle bookattiin jälleen kaksi tapaamista. Näistä ensimmäinen oli 4. kaupunginosassa, Le Marais'sa mikä olisi sijainniltaan aivan loistava Seinen, Notre Damen, Pompidou-keskuksen ja Sorbonnenkin ollessa lähes käden ulottuvilla. Minulla olisi pieni huone vanhan charmantin kilpikonnia keräävän pariirisilaismatamin suurehkossa asunnossa ja juttuseuraakin olisi siten päivittäin. Jos olisin 20 vuotta nuorempi, tuntuisi tällainen ratkaisu varmasti turvalliselta, mutta tässä iässä kaipaa jo yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Kylpyhuoneeseenkin pitäisi mennä matamin makuuhuoneen kautta. Ei ei, seuraava kiitos!

Joskus se onkin neljäs kerta, joka toden sanoo. Olin jo melkein luovuttanut ja lähdin katsomaan asuntoa ihan vain huvin vuoksi. Mutta mitä tapahtuikaan. Ymmärsin lähes samantien mikä helmi minulla oli käsissäni ja niinpä tein melko nopean päätöksen. Ja täällä sitä nyt asutaan, 7. kaupunginosassa, Eiffelistä itään. Asuntoni on kompakti 15 m2:n yksiö, mutta hyvin näppärä ja suorastaan nerokkaasti suunniteltu. "Kitchenette" on viimeisen päälle moderni ja Ikea-tyyli sopii ruotsinopettajalle. Minulla ei ole ollenkaan tunnetta, että asuisin ahtaasti. Näiden parin kuukauden aikana olen myös ymmärtänyt, että ihminen pärjää loppujen lopuksi hyvin pienellä tavaramäärällä. Ainoa heikkouteni ovat toistaiseksi olleet vain pokkarit ja lehdet, ne kun on niin edullisiakin. Asuntoni on sisäpihan puolella ja siten erittäin rauhallinen. Myös hieman hämärä, sillä koska asunto on jo toisessa kerroksessa, ei valoa pääse juuri sisään. Tästä johtuukin, että aina kun astun ulos kadulle, suorastaan hätkähdyn siitä, miten aurinkoinen päivä onkaan ja että olen yhtäkkiä keskellä Pariisin katuvilinää. Ihana tunne!


Kaiken jälkeen minusta tuntuu, että olen melkoinen asiantuntija, mitä Pariisin vuokra-asuntotilanteeseen tulee. Virallinen osoite on tärkeä, jos haluaa avata esimerkiksi pankkitilin ja ilman ranskalaista pankkitiliä ei voi avata netti- tai puhelinyhteyttä. Asiat ovat täällä paljon mutkikkaampia, mutta kun lopulta kaikesta selviytyy, on olo mitä onnellisin. Minulla kävi todella tuuria.