Joulu Pariisissa

Päätin jo heti Ranskaan lähtiessäni, että tällä kertaa olen siellä myös joulun. Onneksi myös äitini päätti viettää joulunsa Pariisissa. Hän saapui aatonaattona ja oli viisi päivää. Tässä parhaita paloja joulunvietostamme.

Maailmanpyörä Concorden aukiolla.

RANSKALAISEN KEITTIÖN HERKKUJA...

Aloitimme joulun vieton menemällä aatonaattoillalliselle Helena Petäistön HS:ssa taannoin suosittelemaan "kanttiiniin" Claude Sainlouis'hin. Saint-Germain-des-Près:ssä rue du Dragonilla sijaitsevan ravintolan edessä on kyltti "Restaurant des presidents" ja sisältä löytyykin kaikkien Ranskan presidenttien kuvat. Seinillä on mustapohjainen ruusutapetti ja istuimet ovat punaista nahkaa. Olimme illan ensimmäiset asiakkaat, joten saimme todella hyvää palvelua ja huomiota osaksemme. Helenan innoittamana äitini päätti kokeilla "tête de veau'ta" eli vasikanpäätä. Minä puolestani otin varman päälle ja tilasin punajuuritartaria ja grillattua lammasta. Minun annokseni oli luonnollisesti lautasella, mutta äidin vasikanpää tuotiin soikeassa kuparikattilassa, josta löytyi kieltä, aivoja ja jotain kolmatta osaa. Poskea? Minä sain "makupaloja" kaikista noista kolmesta. Vasikanpää oli tarjolla kananmunakastikkeessa, jossa oli mukana kaprista. Maku oli mieto, ei yhtään hullumpaa. Aivoista tuli mieleen munakokkeli. Kieltä on syöty joskus kotonakin, mutta vasikan kieli on pehmeämpää kuin naudan. Äidistä kokemus oli mielenkiintoinen, mutta hän oli kuitenkin sitä mieltä, että yksi kerta saa riittää. 

NOTRE DAMEN JOULUYÖN MESSU


Notre Dame oli upean näköinen iltavalaistuksessa. Katedraalin edessä oli valtava joulukuusi sähkönsinisine koristeineen. Meitä oli neuvottu saapumaan paikalle hyvissä ajoin ja olimmekin siellä jo 1,5 h ennen messun alkamista. Olimme silti myöhässä, eikä silmiimme osunut enää yhtään vapaata paikkaa. Voi harmi, pitäisikö meidän töröttää puolitoista tuntia seisaalleen ensin odottaen messun alkua ja sitten toiset puolitoista tuntia messun ajan? Tunnelma oli kuitenkin niin vangitseva, ettei kotiin palaamista voinut edes ajatella. Menimme melko eteen seisomaan käytävälle. Yhdentoista aikaan alttarille asteli kuoro, jossa oli eri-ikäisiä lapsia ja nuoria aikuisia. Konsertti kesti tunnin ja kuoro lauloi hyvin kauniisti joululauluja harpun säestyksellä. Sitten meillä kävi tuuri: Noin 12. riviltä lähti yhtäkkiä nuoripari pois ja  pääsimme istumaan. Loistavat paikat! Kun ajattelee kirkon valtavaa kokoa, olimme todella edessä. Juuri ennen messun alkamista meille jaettiin ranskan ja englannin kieliset "ohjelmalehtiset", joissa oli tapahtumien kulku, tekstejä ja lauluja. Sen avulla oli helpompi seurata mukana. Messu alkoi Pariisin arkkipiispan johtamalla soihtukulkueella ja "Venite adoremus" - laululla. Pian kirkko täyttyi suitsukkeiden tuoksusta. Tämä oli toinen kerta molemmille kun olimme katolisessa messussa, mutta ensimmäinen jouluyönä ja tällaisissa puitteissa. Todella kokemisen arvoinen elämys.

Cathédrale Notre Dame de Paris.

NAAPURUUSSUHTEITA


Hyvät naapuruussuhteet ovat kullanarvoisia, myös Pariisissa. Minulla on seinänaapurina noin kahdeksankymppinen espanjatar Theresa. Hän meni aikoinaan naimisiin ranskalaisen Andrén kanssa ja on asunut Pariisissa jo 60-luvulta lähtien, suurimman osan ajasta juuri 7. arrondissementissä. Hän tuntee tältä alueelta kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Esimerkiksi Brigitte Bardot'n numero löytyy hänen puhelimestaan, sillä Theresa harrastaa eläintensuojelua. Myös entinen oikeusministeri, nykyinen meppi ja alueemme pormestari Rachida Dati tervehtii Theresaa. Theresa pyytää minut silloin tällöin luokseen syömään jotain espanjalaista ja kertoo tarinoita mm. hurjasta lapsuudestaan Espanjan sisällissodan aikaan tai opiskelustaan Cordon Bleu-kokkikoulussa. Theresan mielestä Pariisi ei valitettavasti ole enää niin kuin ennen. Hänellä on voimakas Madridin aksentti, mutta koska olen joskus opiskellut hieman espanjaa, minun on helppo ymmärtää hänen ranskaansa. 

Bûchettes de Noêl.

Jouluaattona pyysimme Theresan viinilasilliselle ja jouluhalolle (tai oikeastaan "halkosille" = bûchette, sillä ostimme halon erillisinä leivoksina). Theresa toi mukanaan kolmea sorttia espanjalaisia makeita herkkuja ja illalla vielä Chorizo-makkaraa ja Serranon kinkkua. Joulupäivänä koputettiin taas ovelle ja Theresahan se siellä Mimosa-kimpun kanssa. Naapurin señora hemmottelee minut piloille! Theresan kautta meille tuli myös jännittävä kutsu. Vastapäisestä talosta famille de F. oli kuullut minusta ja halusi kutsua meidät Theresan kanssa shampanjalle joulupäivänä. Ei tullut mieleenkään kieltäytyä. Tupsahdimme siis keskelle ranskalaisen perheen joulunviettoa. Siellä meitä odotti vanha pari Madame ja Monsier de F, heidän kolme lastansa, vävypoika ja kaksi lastenlasta. Mikä valtava määrä poskisuudelmia! Nämä ihmiset olivat kyllä niin ystävällisiä, että minun täytyy muuttaa hieman käsityksiäni pariisilaisista. Juttua riitti ja shampanja edesauttoi ranskan kielen sujumista. Perhe puhui myös sujuvaa englantia, joten äitikin pystyi osallistumaan keskusteluun. Ihana kokemus! Toivottavasti näemme pian uudestaan.


MONET'N NÄYTTELY


Joululahjani äidille oli liput Claude Monet'n näyttelyyn. Tämä näyttely on ollut suuri menestys ja liput jouluksi pitikin varata jo lokakuun lopulla. Sain ne Tapaninpäivän illaksi klo 20.30. Niinpä hyppäsimme bussiin n:o 92 ja jäimme pois Champs-Élysées'llä. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä, joten ehdimme ihastella Champs-Élysées'n jouluvaloja ja ostaa paahdettuja kastanjoita joulumarkkinoilta. Näyttely oli Grand Palais'sa, joka kuhisi porukkaa. Tauluja oli kerätty ympäri maailmaa ja niitä oli paljon. Monet olikin hyvin tuottelias ja eli peräti 86 vuotiaaksi. Normandia-aiheiset taulut toivat muistoja mieleen opiskeluajoiltani v. 1996-1997. Suurimman vaikutuksen tekivät mm. unikkotaulu "Les coquelicots à Argenteuil" ja tietenkin lumpeet "Les Nymphéas". Näyttely oli upea ja taulut uskomattoman kauniita. Kuuntelin selostukset puhelimen tapaisesta laitteesta. Paljon Monet'n tauluja on vielä Orangerie-museossa ja Musée de Marmottan'issa. Kun aiemmin kerroin ystävälleni, että olen menossa Monet'n näyttelyyn, hän kysyi, eikö yksi riitä? Taidan todellakin mennä vielä moneen Monet'n näyttelyyn! Kotiin kävelimme yli Pont Alexandren, joka on Pariisin kaunein silta. Se oli upea iltavaloissa ja koska kello oli 22, alkoi Eiffel-torni tuikkia. Satumaisen kaunista!

Champs-Élysées jouluvaloineen.

Joulu oli kaikenkaikkiaan hyvin erilainen kuin perinteinen joulumme on ollut. Se oli kuitenkin varsin onnistunut ja säätkin olivat pääasiassa suosiolliset. Vaikka Charles de Gaullen kentällä oli vallinnut kaaos koko joulun, pääsi äiti onnellisesti Helsinkiin vain pienellä viiveellä.

Olivier ja Amélie

Ostettuani digijärjestelmäkameran Fnacista, lempikaupastani, sain peräti kuusi 10 euron lahjakorttia. Niitä onkin ollut ilo käyttää. Olen ostanut neljä kirjaa, yhden levyn ranskalaista musiikkia (Air) ja maksanut osan Monet'n näyttelylipuista. Eräänä kertana kun ajattelin taas hemmotella itseäni lahjakorteillani, osui silmiini jo edellisessä blogissa mainitsemani Olivier Magnyn "Dessine-moi un parisien" eli "Piirrä minulle pariisilainen" - kirja. Se perustuu kirjailijan englanninkieliseen blogiin Stuff Parisians like ja koostuu noin 60 eri teemasta maan ja (Pariisin) taivaan välillä aina "putain"-sanan käytöstä pariisilaisten (ja minun) suosikkipuistoon Le Jardin de Luxembourgiin. Kirja on hauska ja myös visuaalisesti todella kivasti toteutettu. Jokainen kappale päättyy hyödylliseen neuvoon "conseil utile" ja kuinka puhutaan pariisilaisittain "parlez parisien". Kirja opettaa siis myös miten kuulostaa pariisilaiselta! Löysin Facebookista kirjan fanisivut ja liityin tietenkin jäseneksi. Pian sivuille ilmestyi kutsu Séance de dédicaces du livre - tilaisuuteen, jossa on mahdollisuus tavata kirjailija itse ja saada hänen omistuskirjoituksensa. Ilmoittauduin oitis. 

Olivier Magny on varsinaiselta ammatiltaan sommelier ja hän on juuri perustanut Ô Château-nimisen wine tasting-baarin, joten tilaisuus järjestettiin luonnollisesti siellä. Ô Château:ta ei ole helppo löytää vaikka sijainti on varsin keskeinen. Se sijaitsee Louvren lähistöllä, eräällä lyhyellä kadunpätkällä, jolta poiketaan sisäpihalle ja sieltä jatketaan syvälle kellariin. Menin rohkeasti sisään. Siellä oli tunnelmallista; isolla pöydällä oli viiniä, patonkia ja erilaisia juustoja tarjolla. Joku nainen tuli tervehtimään ja juttelemaan ja esitteli minut Olivierille. Paikassa oli kuitenkin hieman ryysistä, joten en päässyt heti juttelemaan Olivierin kanssa, vaan istuin pöydän ääreen herkuttelemaan viinillä ja juustoilla. Sain kuitenkin heti juttuseuraa. 

Lopulta pääsin antamaan kirjani Olivierille ja juttelimme tovin. Olivier kysyi olinko jo lukenut kirjan ja sanoin, että se on hieman masentava, viitaten edellisessä blogissa mainitsemaani seikkaan, ettei pariisilaisista enää tällä iällä voisi saada ystäviä. Ihmettelin myös hänen kirjassaan olevaa suomalaisvertaustaan ja hän paljasti, ettei oikeastaan tiedä Suomesta mitään. Lisäksi hän oli käyttänyt finnois sanaa finlandais sanan sijasta puhuessaan suomalaisesta henkilönä. Finnois tarkoittaa suomen kieltä ja Finlandais(e) henkilöä. Jännä, miten ranskalaisetkin sotkevat nämä sanat. Yleensä finnois sanaa ei tunneta, vaan kielestä puhutaan sanalla finlandais, eli aivan päinvastoin. Olivier vielä kysyi, olenko aivan varma asiasta. Hän aloittikin omistuskirjoituksessaan: "Tanjalle, joka on osannut lukea kirjan suuremmalla tarkkuudella kuin monikaan pariisilainen...." Minkäs opettaja luonteelleen voi?? Ja ehkä ne ovat sanoja, jotka ovat ranskalaisilla niin harvoin käytössä, etteivät ole oikein vakiintuneet. Näin pähkäilimme kollegani kanssa asiaa. Olivier kirjoitti myös, että Ô Château voisi olla paikka potentiaalisten uusien ystävien löytämiselle. Joka tapauksessa, tilaisuus oli oikein miellyttävä kokemus, sain jutella paljon ja Olivier osoittautui mukavaksi kaveriksi. Tulen ehdottomasti kokeilemaan wine tasting'iä, nyt kun tunnen tien tuohon viihtyisään luolaan.

Toinen uusi kirjailijatuttavuuteni on belgialainen Amélie Nothomb, joka on todella suosittu Ranskassa. Hänet oli kutsuttu luennoimaan joulukuun alussa Sorbonneen. Tilaisuus järjestettiin auditoriossa, joka oli lähes täynnä. Olin lukenut kirjallisuuden opettajamme suosittelemana Nothombin "Stupeur et tremblements" (suomennettu nimellä "Nöyrin palvelijanne"), josta Nothomb on saanut Ranskan Akatemian kirjallisuuspalkinnon. Tämä kirja kertoo kirjailijan työkokemuksista japanilaisessa suuryrityksessä. Aika hätkähdyttävää tietoa paikallisesta kulttuurista ja ne jotka ovat lukeneet blogiani aikaisemmin ymmärtänevät, miksi suhtaudun japanilaisiin nykyään hieman varauksella. Enkä myöskään uskaltautunut japanilaisen kotiruuan kurssille japanilaiseen kotiin, vaikka sushi onkin lempiherkkujani täällä. 

Mutta asiaan. Amélie Nothomb kertoi saavansa valtavan määrän postia lukijoiltaan ja hänen uusin kirjansa, "Une forme de vie" josta hän erityisesti oli tullut puhumaan, kertoo nimenomaan kirjeenvaihdosta, jota hän kävi erään ahmimishäiriöön sairastuneen ja siten sairaalloisesta liikalihavuudesta kärsivän Iranissa olevan amerikkalaissotilaan kanssa. Luin tämän kirjan päivää ennen tilaisuutta, jotta olisin perillä mistä puhutaan. Itse asiassa olen lukenut molemmat kirjat aina saman tien, joka kertoo, että nämä ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, sillä normaalisti olen melko hidas lukija. Amélie Nothombin kirjat ovat yleensä omaelämänkerrallisia. Amélie oli värikäs persoona sulalla varustettuine silinterihattuineen. Tosin minulle esitettiin taas tämä iänikuinen kysymys: Tanja? Vous êtes Russe? Kuultuaan asian todellisen laidan hän kertoi poikenneensa Helsingissä jonkun kirjansa käännöksen merkeissä. Toivottavasti myös tämä uusin kirja käännetään suomen kielelle.

La vie en rose... vai onko sittenkään?

Nyt on kulunut noin neljä kuukautta siitä kun muutin Pariisiin. Ensimmäiset kolme kuukautta nautin olostani suunnattomasti. Ihmettelin toisinaan, miten voinkaan tuntea oloni täällä niin kotoisaksi. Selitin sitä itselleni sillä, että olen jo kerran elänyt yhdeksän kuukautta Ranskassa ja kokenut "kulttuurishokin" silloin. Neljännellä kuukaudella ei kuitenkaan eletä enää mitään alkuhuumaa; kun ilmat viilenevät ja taivaalta sataa märkiä rättejä, alkavat jotkut asiat vaan ottaa päähän. Myös pieni koti-ikävän poteminenkin lienee ihan luonnollinen asia. Tässä joitakin pieniä arjen kiusoja ja vähän isompiakin ärsytyksen aiheita.


1. Sisäänpäin aukeavat ovet

Täällä ovet aukeavat jostain syystä sisäänpäin. Tällainen ovi on kuitenkin pienissä tiloissa todella hankala. Varsinkin kun olkapäältä roikkuu iso käsilaukku, saa toisinaan todella survoa itseään ulos. Entäpä jos on kiire ja vaikkapa tulipalo uhkaa? Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämä ovien suunta perustellaan? Kyseisissä ovissa ei ole muuta hyvää kuin se, että jos on unohtanut lukita yleisen vessanoven tai sen lukko on rikki ei kukaan voi räväyttää sitä vahingossa auki vaan sen voi itse työntää nopeasti takaisin kiinni. Myös valokatkaisimien ”suunta” on päinvastainen kuin Suomessa. Tämä ei kuitenkaan ole niin kiusallista, että ansaitsisi oman kappaleen. 

2. Tiskiharjattomuus

Sienellä tiskattaessa joutuu käden työntämään kuumaan veteen. Pehmeällä sienellä ei saa myöskään jynssättyä kattilan pohjia yhtä tehokkaasti kuin harjalla. Tiskiharjoja saa täältä vain sisustuskaupoista kuviollisena ja hyvin tyyriiseen hintaan. Suomeen on tehty tiskiharjatilaus ja ystäväni tuo sellaisen minulle jo keskiviikkona! Voi sitä tiskaamisen riemua!

3. Patonki

Ei sovi yksineläjälle. Pitkä kuin mikä ja tuoreena niin hyvää, että tulee helposti syötyä kaikki kerralla, kolmannes usein jo matkalla boulangeriesta kotiin. Sen jälkeen onkin sellainen olo kuin patonki olisi tungettu kokonaisena kurkusta alas. Tästä johtuen, en ole koko 4 kk:n aikana ostanut kuin neljä patonkia! Ystäväni vihjaisi, että voisin ostaa myös demi-baguetten. Silti, ei ole ruisleivän voittanutta ja sekin onkin hyvin mieluinen ja odotettu tuliainen Suomesta.

4. Liikkumisen sietämätön hitaus

Jos käy ystävän luona periferian puolella, matkaan voi tuhrautua peräti 1,5 h per suunta, vaikka linnuntietä matka ei olisi kilometreissä kuin noin 15 km ja Google Mapsin reittiohjeiden mukaan vain 20 min henkilöautolla ajettuna. Ilman henkilöautoa tuota ”20 min” matkaa tehdään niin metrolla, tramilla kuin RER-junalla. Vastaa ajallisesti junamatkaa Porista Tampereelle (100 km, kesto 1h 30 min). Ja auta armias, jos juuri "retkipäivälle" osuu mielenosoitus, lakko tai "pahin lumimyräkkä 20 vuoteen". Sana "perturbation" eli häiriö, on tullut valitettavan tutuksi näiden kuukausien aikana. Kannattaa siis aina ottaa jotain lukemista mukaan. Pariisilaiset harvoin istuvat toimettomina, ainakaan metrossa, vaan heillä on yleensä kirja, sanomalehti, näytelmä, partituuri ym. työn alla. Mutta ei saa valita mitään liian mielenkiintoista, sillä silloin on vaara, että ajaa huomaamatta määräasemansa ohi ja löytää itsensä päätepysäkiltä periferiasta ja se tarkoittaa taas lisää matkustamista ja lisää ajan kulumista. Nim. Kokemusta on. Suuntakin oli väärä.. 

5. Ekologisuus (tai pikemminkin sen puute)

Kun on Suomessa tottunut lajittelemaan niin bio-, energia-, lasi- ja metallijätteen, unohtamatta tietenkään paperia ja pahvia, tuntuu suorastaan rikolliselta pistää kaikki edellämainittu samaan roskikseen. Montmartren asunnossa oli sentään lasinkeräys, mutta täällä ”hienostoalueella” ei lajitella mitään! Ranskalaiset eivät todellakaan ole kovin ”ecolo(gique)”, tässä on heillä paljon vielä opittavaa. Maito myydään muovipulloissa, kananmunat muovirasioissa ja ihmiset kantavat selkä vääränä Eviania ja Vitteliä kaupasta kotiin, vaikka hanasta tulee ihan kelpo juomavettä. Olen tosin kuullut huhuja, että jätteet lajiteltaisiin kaatopaikalla. Jos tuo on totta, niin voimia kovasti niille, jotka ovat moisen ammatin valinneet! Sopii kyllä kuvaan, sillä ranskalaisilla on tapana tehdä asiat usein hieman "mutkan kautta". Luomukauppoja ja erilaisia bio-tuotteita täältä kuitenkin löytyy vaikka kuinka ja Pariisissa on peräti kolmet luomumarkkinat viikossa.

6. Pariisilaiset

Kirjakaupassa silmiini osui heti alkumetreillä Caroline Rochet'n kirja ”Comment (ne pas) devenir Parisien” eli suomeksi "Kuinka tulla (tai ei tulla) pariisilaiseksi", jota en tietenkään voinut olla ostamatta. Kirja on hauskasti kirjoitettu, viihdyttävää luettavaa ja siitä saa hyviä vinkkejä. Mutta se kuva, minkä se pariisilaisista antaa, ei ole erityisen mairitteleva. Kirjan mukaan pariisilaiset ovat snobeja, teeskenteleviä, liioittelevia, egoistisia, stressaantuneita.. Kuka nyt sellaiseksi haluaisi tulla? Toki he ovat myös dynaamisia, uteliaita, kultturellejä, sosiaalisia ja kekseliäitä. Ja ennen kaikkea CHIC. Mutta silti. Pariisilaisten kanssa on myös lähes mahdoton ystävystyä. Oman empiirisen tutkimukseni lisäksi tämän masentavan tosiasian vahvistaa toinen ”oppikirjani” eli Olivier Magnyn uunituore pariisilaisopas ”Dessine-moi un Parisien", jonka mukaan pariisilaiset ovat hankkineet ystävänsä jo 23-vuoden ikään mennessä. Tämä tarkoittaa, että jos sitä vanhempi ihminen haluaa pariisilaisia ystäviä, ainoa mahdollisuus on alkaa seurustella vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön kanssa ja yrittää soluttautua hänen 23 ikävuoteen mennessä hankkimaansa ystäväpiiriin. C'est compliqué! Paikallisten kanssa ystävystyminen on tosin ongelmallista muuallakin. On ihan yleistä, että ulkomaalaiset ovat ulkomailla keskenään ja meitä ulkomaalaisiahan täällä Pariisissa riittää!