Joulu Pariisissa

Päätin jo heti Ranskaan lähtiessäni, että tällä kertaa olen siellä myös joulun. Onneksi myös äitini päätti viettää joulunsa Pariisissa. Hän saapui aatonaattona ja oli viisi päivää. Tässä parhaita paloja joulunvietostamme.

Maailmanpyörä Concorden aukiolla.

RANSKALAISEN KEITTIÖN HERKKUJA...

Aloitimme joulun vieton menemällä aatonaattoillalliselle Helena Petäistön HS:ssa taannoin suosittelemaan "kanttiiniin" Claude Sainlouis'hin. Saint-Germain-des-Près:ssä rue du Dragonilla sijaitsevan ravintolan edessä on kyltti "Restaurant des presidents" ja sisältä löytyykin kaikkien Ranskan presidenttien kuvat. Seinillä on mustapohjainen ruusutapetti ja istuimet ovat punaista nahkaa. Olimme illan ensimmäiset asiakkaat, joten saimme todella hyvää palvelua ja huomiota osaksemme. Helenan innoittamana äitini päätti kokeilla "tête de veau'ta" eli vasikanpäätä. Minä puolestani otin varman päälle ja tilasin punajuuritartaria ja grillattua lammasta. Minun annokseni oli luonnollisesti lautasella, mutta äidin vasikanpää tuotiin soikeassa kuparikattilassa, josta löytyi kieltä, aivoja ja jotain kolmatta osaa. Poskea? Minä sain "makupaloja" kaikista noista kolmesta. Vasikanpää oli tarjolla kananmunakastikkeessa, jossa oli mukana kaprista. Maku oli mieto, ei yhtään hullumpaa. Aivoista tuli mieleen munakokkeli. Kieltä on syöty joskus kotonakin, mutta vasikan kieli on pehmeämpää kuin naudan. Äidistä kokemus oli mielenkiintoinen, mutta hän oli kuitenkin sitä mieltä, että yksi kerta saa riittää. 

NOTRE DAMEN JOULUYÖN MESSU


Notre Dame oli upean näköinen iltavalaistuksessa. Katedraalin edessä oli valtava joulukuusi sähkönsinisine koristeineen. Meitä oli neuvottu saapumaan paikalle hyvissä ajoin ja olimmekin siellä jo 1,5 h ennen messun alkamista. Olimme silti myöhässä, eikä silmiimme osunut enää yhtään vapaata paikkaa. Voi harmi, pitäisikö meidän töröttää puolitoista tuntia seisaalleen ensin odottaen messun alkua ja sitten toiset puolitoista tuntia messun ajan? Tunnelma oli kuitenkin niin vangitseva, ettei kotiin palaamista voinut edes ajatella. Menimme melko eteen seisomaan käytävälle. Yhdentoista aikaan alttarille asteli kuoro, jossa oli eri-ikäisiä lapsia ja nuoria aikuisia. Konsertti kesti tunnin ja kuoro lauloi hyvin kauniisti joululauluja harpun säestyksellä. Sitten meillä kävi tuuri: Noin 12. riviltä lähti yhtäkkiä nuoripari pois ja  pääsimme istumaan. Loistavat paikat! Kun ajattelee kirkon valtavaa kokoa, olimme todella edessä. Juuri ennen messun alkamista meille jaettiin ranskan ja englannin kieliset "ohjelmalehtiset", joissa oli tapahtumien kulku, tekstejä ja lauluja. Sen avulla oli helpompi seurata mukana. Messu alkoi Pariisin arkkipiispan johtamalla soihtukulkueella ja "Venite adoremus" - laululla. Pian kirkko täyttyi suitsukkeiden tuoksusta. Tämä oli toinen kerta molemmille kun olimme katolisessa messussa, mutta ensimmäinen jouluyönä ja tällaisissa puitteissa. Todella kokemisen arvoinen elämys.

Cathédrale Notre Dame de Paris.

NAAPURUUSSUHTEITA


Hyvät naapuruussuhteet ovat kullanarvoisia, myös Pariisissa. Minulla on seinänaapurina noin kahdeksankymppinen espanjatar Theresa. Hän meni aikoinaan naimisiin ranskalaisen Andrén kanssa ja on asunut Pariisissa jo 60-luvulta lähtien, suurimman osan ajasta juuri 7. arrondissementissä. Hän tuntee tältä alueelta kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Esimerkiksi Brigitte Bardot'n numero löytyy hänen puhelimestaan, sillä Theresa harrastaa eläintensuojelua. Myös entinen oikeusministeri, nykyinen meppi ja alueemme pormestari Rachida Dati tervehtii Theresaa. Theresa pyytää minut silloin tällöin luokseen syömään jotain espanjalaista ja kertoo tarinoita mm. hurjasta lapsuudestaan Espanjan sisällissodan aikaan tai opiskelustaan Cordon Bleu-kokkikoulussa. Theresan mielestä Pariisi ei valitettavasti ole enää niin kuin ennen. Hänellä on voimakas Madridin aksentti, mutta koska olen joskus opiskellut hieman espanjaa, minun on helppo ymmärtää hänen ranskaansa. 

Bûchettes de Noêl.

Jouluaattona pyysimme Theresan viinilasilliselle ja jouluhalolle (tai oikeastaan "halkosille" = bûchette, sillä ostimme halon erillisinä leivoksina). Theresa toi mukanaan kolmea sorttia espanjalaisia makeita herkkuja ja illalla vielä Chorizo-makkaraa ja Serranon kinkkua. Joulupäivänä koputettiin taas ovelle ja Theresahan se siellä Mimosa-kimpun kanssa. Naapurin señora hemmottelee minut piloille! Theresan kautta meille tuli myös jännittävä kutsu. Vastapäisestä talosta famille de F. oli kuullut minusta ja halusi kutsua meidät Theresan kanssa shampanjalle joulupäivänä. Ei tullut mieleenkään kieltäytyä. Tupsahdimme siis keskelle ranskalaisen perheen joulunviettoa. Siellä meitä odotti vanha pari Madame ja Monsier de F, heidän kolme lastansa, vävypoika ja kaksi lastenlasta. Mikä valtava määrä poskisuudelmia! Nämä ihmiset olivat kyllä niin ystävällisiä, että minun täytyy muuttaa hieman käsityksiäni pariisilaisista. Juttua riitti ja shampanja edesauttoi ranskan kielen sujumista. Perhe puhui myös sujuvaa englantia, joten äitikin pystyi osallistumaan keskusteluun. Ihana kokemus! Toivottavasti näemme pian uudestaan.


MONET'N NÄYTTELY


Joululahjani äidille oli liput Claude Monet'n näyttelyyn. Tämä näyttely on ollut suuri menestys ja liput jouluksi pitikin varata jo lokakuun lopulla. Sain ne Tapaninpäivän illaksi klo 20.30. Niinpä hyppäsimme bussiin n:o 92 ja jäimme pois Champs-Élysées'llä. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä, joten ehdimme ihastella Champs-Élysées'n jouluvaloja ja ostaa paahdettuja kastanjoita joulumarkkinoilta. Näyttely oli Grand Palais'sa, joka kuhisi porukkaa. Tauluja oli kerätty ympäri maailmaa ja niitä oli paljon. Monet olikin hyvin tuottelias ja eli peräti 86 vuotiaaksi. Normandia-aiheiset taulut toivat muistoja mieleen opiskeluajoiltani v. 1996-1997. Suurimman vaikutuksen tekivät mm. unikkotaulu "Les coquelicots à Argenteuil" ja tietenkin lumpeet "Les Nymphéas". Näyttely oli upea ja taulut uskomattoman kauniita. Kuuntelin selostukset puhelimen tapaisesta laitteesta. Paljon Monet'n tauluja on vielä Orangerie-museossa ja Musée de Marmottan'issa. Kun aiemmin kerroin ystävälleni, että olen menossa Monet'n näyttelyyn, hän kysyi, eikö yksi riitä? Taidan todellakin mennä vielä moneen Monet'n näyttelyyn! Kotiin kävelimme yli Pont Alexandren, joka on Pariisin kaunein silta. Se oli upea iltavaloissa ja koska kello oli 22, alkoi Eiffel-torni tuikkia. Satumaisen kaunista!

Champs-Élysées jouluvaloineen.

Joulu oli kaikenkaikkiaan hyvin erilainen kuin perinteinen joulumme on ollut. Se oli kuitenkin varsin onnistunut ja säätkin olivat pääasiassa suosiolliset. Vaikka Charles de Gaullen kentällä oli vallinnut kaaos koko joulun, pääsi äiti onnellisesti Helsinkiin vain pienellä viiveellä.

Olivier ja Amélie

Ostettuani digijärjestelmäkameran Fnacista, lempikaupastani, sain peräti kuusi 10 euron lahjakorttia. Niitä onkin ollut ilo käyttää. Olen ostanut neljä kirjaa, yhden levyn ranskalaista musiikkia (Air) ja maksanut osan Monet'n näyttelylipuista. Eräänä kertana kun ajattelin taas hemmotella itseäni lahjakorteillani, osui silmiini jo edellisessä blogissa mainitsemani Olivier Magnyn "Dessine-moi un parisien" eli "Piirrä minulle pariisilainen" - kirja. Se perustuu kirjailijan englanninkieliseen blogiin Stuff Parisians like ja koostuu noin 60 eri teemasta maan ja (Pariisin) taivaan välillä aina "putain"-sanan käytöstä pariisilaisten (ja minun) suosikkipuistoon Le Jardin de Luxembourgiin. Kirja on hauska ja myös visuaalisesti todella kivasti toteutettu. Jokainen kappale päättyy hyödylliseen neuvoon "conseil utile" ja kuinka puhutaan pariisilaisittain "parlez parisien". Kirja opettaa siis myös miten kuulostaa pariisilaiselta! Löysin Facebookista kirjan fanisivut ja liityin tietenkin jäseneksi. Pian sivuille ilmestyi kutsu Séance de dédicaces du livre - tilaisuuteen, jossa on mahdollisuus tavata kirjailija itse ja saada hänen omistuskirjoituksensa. Ilmoittauduin oitis. 

Olivier Magny on varsinaiselta ammatiltaan sommelier ja hän on juuri perustanut Ô Château-nimisen wine tasting-baarin, joten tilaisuus järjestettiin luonnollisesti siellä. Ô Château:ta ei ole helppo löytää vaikka sijainti on varsin keskeinen. Se sijaitsee Louvren lähistöllä, eräällä lyhyellä kadunpätkällä, jolta poiketaan sisäpihalle ja sieltä jatketaan syvälle kellariin. Menin rohkeasti sisään. Siellä oli tunnelmallista; isolla pöydällä oli viiniä, patonkia ja erilaisia juustoja tarjolla. Joku nainen tuli tervehtimään ja juttelemaan ja esitteli minut Olivierille. Paikassa oli kuitenkin hieman ryysistä, joten en päässyt heti juttelemaan Olivierin kanssa, vaan istuin pöydän ääreen herkuttelemaan viinillä ja juustoilla. Sain kuitenkin heti juttuseuraa. 

Lopulta pääsin antamaan kirjani Olivierille ja juttelimme tovin. Olivier kysyi olinko jo lukenut kirjan ja sanoin, että se on hieman masentava, viitaten edellisessä blogissa mainitsemaani seikkaan, ettei pariisilaisista enää tällä iällä voisi saada ystäviä. Ihmettelin myös hänen kirjassaan olevaa suomalaisvertaustaan ja hän paljasti, ettei oikeastaan tiedä Suomesta mitään. Lisäksi hän oli käyttänyt finnois sanaa finlandais sanan sijasta puhuessaan suomalaisesta henkilönä. Finnois tarkoittaa suomen kieltä ja Finlandais(e) henkilöä. Jännä, miten ranskalaisetkin sotkevat nämä sanat. Yleensä finnois sanaa ei tunneta, vaan kielestä puhutaan sanalla finlandais, eli aivan päinvastoin. Olivier vielä kysyi, olenko aivan varma asiasta. Hän aloittikin omistuskirjoituksessaan: "Tanjalle, joka on osannut lukea kirjan suuremmalla tarkkuudella kuin monikaan pariisilainen...." Minkäs opettaja luonteelleen voi?? Ja ehkä ne ovat sanoja, jotka ovat ranskalaisilla niin harvoin käytössä, etteivät ole oikein vakiintuneet. Näin pähkäilimme kollegani kanssa asiaa. Olivier kirjoitti myös, että Ô Château voisi olla paikka potentiaalisten uusien ystävien löytämiselle. Joka tapauksessa, tilaisuus oli oikein miellyttävä kokemus, sain jutella paljon ja Olivier osoittautui mukavaksi kaveriksi. Tulen ehdottomasti kokeilemaan wine tasting'iä, nyt kun tunnen tien tuohon viihtyisään luolaan.

Toinen uusi kirjailijatuttavuuteni on belgialainen Amélie Nothomb, joka on todella suosittu Ranskassa. Hänet oli kutsuttu luennoimaan joulukuun alussa Sorbonneen. Tilaisuus järjestettiin auditoriossa, joka oli lähes täynnä. Olin lukenut kirjallisuuden opettajamme suosittelemana Nothombin "Stupeur et tremblements" (suomennettu nimellä "Nöyrin palvelijanne"), josta Nothomb on saanut Ranskan Akatemian kirjallisuuspalkinnon. Tämä kirja kertoo kirjailijan työkokemuksista japanilaisessa suuryrityksessä. Aika hätkähdyttävää tietoa paikallisesta kulttuurista ja ne jotka ovat lukeneet blogiani aikaisemmin ymmärtänevät, miksi suhtaudun japanilaisiin nykyään hieman varauksella. Enkä myöskään uskaltautunut japanilaisen kotiruuan kurssille japanilaiseen kotiin, vaikka sushi onkin lempiherkkujani täällä. 

Mutta asiaan. Amélie Nothomb kertoi saavansa valtavan määrän postia lukijoiltaan ja hänen uusin kirjansa, "Une forme de vie" josta hän erityisesti oli tullut puhumaan, kertoo nimenomaan kirjeenvaihdosta, jota hän kävi erään ahmimishäiriöön sairastuneen ja siten sairaalloisesta liikalihavuudesta kärsivän Iranissa olevan amerikkalaissotilaan kanssa. Luin tämän kirjan päivää ennen tilaisuutta, jotta olisin perillä mistä puhutaan. Itse asiassa olen lukenut molemmat kirjat aina saman tien, joka kertoo, että nämä ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, sillä normaalisti olen melko hidas lukija. Amélie Nothombin kirjat ovat yleensä omaelämänkerrallisia. Amélie oli värikäs persoona sulalla varustettuine silinterihattuineen. Tosin minulle esitettiin taas tämä iänikuinen kysymys: Tanja? Vous êtes Russe? Kuultuaan asian todellisen laidan hän kertoi poikenneensa Helsingissä jonkun kirjansa käännöksen merkeissä. Toivottavasti myös tämä uusin kirja käännetään suomen kielelle.

La vie en rose... vai onko sittenkään?

Nyt on kulunut noin neljä kuukautta siitä kun muutin Pariisiin. Ensimmäiset kolme kuukautta nautin olostani suunnattomasti. Ihmettelin toisinaan, miten voinkaan tuntea oloni täällä niin kotoisaksi. Selitin sitä itselleni sillä, että olen jo kerran elänyt yhdeksän kuukautta Ranskassa ja kokenut "kulttuurishokin" silloin. Neljännellä kuukaudella ei kuitenkaan eletä enää mitään alkuhuumaa; kun ilmat viilenevät ja taivaalta sataa märkiä rättejä, alkavat jotkut asiat vaan ottaa päähän. Myös pieni koti-ikävän poteminenkin lienee ihan luonnollinen asia. Tässä joitakin pieniä arjen kiusoja ja vähän isompiakin ärsytyksen aiheita.


1. Sisäänpäin aukeavat ovet

Täällä ovet aukeavat jostain syystä sisäänpäin. Tällainen ovi on kuitenkin pienissä tiloissa todella hankala. Varsinkin kun olkapäältä roikkuu iso käsilaukku, saa toisinaan todella survoa itseään ulos. Entäpä jos on kiire ja vaikkapa tulipalo uhkaa? Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämä ovien suunta perustellaan? Kyseisissä ovissa ei ole muuta hyvää kuin se, että jos on unohtanut lukita yleisen vessanoven tai sen lukko on rikki ei kukaan voi räväyttää sitä vahingossa auki vaan sen voi itse työntää nopeasti takaisin kiinni. Myös valokatkaisimien ”suunta” on päinvastainen kuin Suomessa. Tämä ei kuitenkaan ole niin kiusallista, että ansaitsisi oman kappaleen. 

2. Tiskiharjattomuus

Sienellä tiskattaessa joutuu käden työntämään kuumaan veteen. Pehmeällä sienellä ei saa myöskään jynssättyä kattilan pohjia yhtä tehokkaasti kuin harjalla. Tiskiharjoja saa täältä vain sisustuskaupoista kuviollisena ja hyvin tyyriiseen hintaan. Suomeen on tehty tiskiharjatilaus ja ystäväni tuo sellaisen minulle jo keskiviikkona! Voi sitä tiskaamisen riemua!

3. Patonki

Ei sovi yksineläjälle. Pitkä kuin mikä ja tuoreena niin hyvää, että tulee helposti syötyä kaikki kerralla, kolmannes usein jo matkalla boulangeriesta kotiin. Sen jälkeen onkin sellainen olo kuin patonki olisi tungettu kokonaisena kurkusta alas. Tästä johtuen, en ole koko 4 kk:n aikana ostanut kuin neljä patonkia! Ystäväni vihjaisi, että voisin ostaa myös demi-baguetten. Silti, ei ole ruisleivän voittanutta ja sekin onkin hyvin mieluinen ja odotettu tuliainen Suomesta.

4. Liikkumisen sietämätön hitaus

Jos käy ystävän luona periferian puolella, matkaan voi tuhrautua peräti 1,5 h per suunta, vaikka linnuntietä matka ei olisi kilometreissä kuin noin 15 km ja Google Mapsin reittiohjeiden mukaan vain 20 min henkilöautolla ajettuna. Ilman henkilöautoa tuota ”20 min” matkaa tehdään niin metrolla, tramilla kuin RER-junalla. Vastaa ajallisesti junamatkaa Porista Tampereelle (100 km, kesto 1h 30 min). Ja auta armias, jos juuri "retkipäivälle" osuu mielenosoitus, lakko tai "pahin lumimyräkkä 20 vuoteen". Sana "perturbation" eli häiriö, on tullut valitettavan tutuksi näiden kuukausien aikana. Kannattaa siis aina ottaa jotain lukemista mukaan. Pariisilaiset harvoin istuvat toimettomina, ainakaan metrossa, vaan heillä on yleensä kirja, sanomalehti, näytelmä, partituuri ym. työn alla. Mutta ei saa valita mitään liian mielenkiintoista, sillä silloin on vaara, että ajaa huomaamatta määräasemansa ohi ja löytää itsensä päätepysäkiltä periferiasta ja se tarkoittaa taas lisää matkustamista ja lisää ajan kulumista. Nim. Kokemusta on. Suuntakin oli väärä.. 

5. Ekologisuus (tai pikemminkin sen puute)

Kun on Suomessa tottunut lajittelemaan niin bio-, energia-, lasi- ja metallijätteen, unohtamatta tietenkään paperia ja pahvia, tuntuu suorastaan rikolliselta pistää kaikki edellämainittu samaan roskikseen. Montmartren asunnossa oli sentään lasinkeräys, mutta täällä ”hienostoalueella” ei lajitella mitään! Ranskalaiset eivät todellakaan ole kovin ”ecolo(gique)”, tässä on heillä paljon vielä opittavaa. Maito myydään muovipulloissa, kananmunat muovirasioissa ja ihmiset kantavat selkä vääränä Eviania ja Vitteliä kaupasta kotiin, vaikka hanasta tulee ihan kelpo juomavettä. Olen tosin kuullut huhuja, että jätteet lajiteltaisiin kaatopaikalla. Jos tuo on totta, niin voimia kovasti niille, jotka ovat moisen ammatin valinneet! Sopii kyllä kuvaan, sillä ranskalaisilla on tapana tehdä asiat usein hieman "mutkan kautta". Luomukauppoja ja erilaisia bio-tuotteita täältä kuitenkin löytyy vaikka kuinka ja Pariisissa on peräti kolmet luomumarkkinat viikossa.

6. Pariisilaiset

Kirjakaupassa silmiini osui heti alkumetreillä Caroline Rochet'n kirja ”Comment (ne pas) devenir Parisien” eli suomeksi "Kuinka tulla (tai ei tulla) pariisilaiseksi", jota en tietenkään voinut olla ostamatta. Kirja on hauskasti kirjoitettu, viihdyttävää luettavaa ja siitä saa hyviä vinkkejä. Mutta se kuva, minkä se pariisilaisista antaa, ei ole erityisen mairitteleva. Kirjan mukaan pariisilaiset ovat snobeja, teeskenteleviä, liioittelevia, egoistisia, stressaantuneita.. Kuka nyt sellaiseksi haluaisi tulla? Toki he ovat myös dynaamisia, uteliaita, kultturellejä, sosiaalisia ja kekseliäitä. Ja ennen kaikkea CHIC. Mutta silti. Pariisilaisten kanssa on myös lähes mahdoton ystävystyä. Oman empiirisen tutkimukseni lisäksi tämän masentavan tosiasian vahvistaa toinen ”oppikirjani” eli Olivier Magnyn uunituore pariisilaisopas ”Dessine-moi un Parisien", jonka mukaan pariisilaiset ovat hankkineet ystävänsä jo 23-vuoden ikään mennessä. Tämä tarkoittaa, että jos sitä vanhempi ihminen haluaa pariisilaisia ystäviä, ainoa mahdollisuus on alkaa seurustella vastakkaista sukupuolta edustavan henkilön kanssa ja yrittää soluttautua hänen 23 ikävuoteen mennessä hankkimaansa ystäväpiiriin. C'est compliqué! Paikallisten kanssa ystävystyminen on tosin ongelmallista muuallakin. On ihan yleistä, että ulkomaalaiset ovat ulkomailla keskenään ja meitä ulkomaalaisiahan täällä Pariisissa riittää!

La magie de Noël

Boulevard Haussmannin suurissa tavarataloissa on jo joulu. Galeries Lafayetten jouluvalot ja näyteikkunat "Show Chaud Noël" ovat upeat. Teemana on tänä vuonna musikaalit kuten Hairspray, Cabaret, Mamma Mia jne. Lafayetten sisällä oleva joulukuusi on valtava! Sisätilojen kauneutta ihastellessa jää helposti kaikki myytävänä oleva tavara huomioimatta. Myös Au Printempsin ikkunat "Noël au Château" ovat satumaisen kauniit. Molemmissa on todellakin joulun taikaa ja jos täällä liikkuu joulun aikaan kannattaa ehdottomasti käydä niitä ihailemassa ja ihmettelemässä. Olin aivan haltioitunut ja tunsin itseni pikkutytöksi katsellessani ikkunoita. Maltoin kuitenkin mieleni, enkä mennyt ihan nenä ruutuun kiinni, lapsille tehdylle korokkeelle seisomaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Joulupukkiin en ole kuitenkaan vielä törmännyt. Bussien kanssa sen sijaan on ollut muutamia läheltä piti -tilanteita. Upeat valot, kamera ja vilkas liikenne ovat vaarallinen yhdistelmä.

Kahvia, myllyjä ja unikkoja

Vaikka kahvi on minulle välttämätön elintarvike, kummassakaan Pariisin asunnossani ei ole ollut kahvinkeitintä. Edelliseltä pitempiaikaiselta, tosin jo 14 vuoden takaiselta Ranskan ajaltani minulle on jäänyt muistikuva, että suodatinkahvi olisi täällä melkoista myrkkyä. Silloin minulla oli kahvinkeitin, jossa oli ajastin. Opiskelijakämppäni oli niin kylmä, että minun piti juoda aamukahvit peiton alla lämmetäkseni, jotta pystyin kömpimään sängystä ylös. Kahvinkeittimen porinaan oli kyllä miellyttävää herätä. Montmartrella olin täysin kahviloitten armoilla; täällä minulla on sentään liesi, jolla keittää vettä pikakahvia varten. Tosin sekään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Olin jo tovin kärsinyt lievästä päänsärystä. Syy selvisi suomalaisen ystäväperheen vieraillessa luonani. Olin ostanut kofeiinitonta kahvia. Onko olemassa enää turhempaa litkua?! Vastedes luen erittäin tarkkaan, mitä purkin kyljessä lukee.Tämä on jo toinen kerta kun sorrun huolimattomuuteen. Ensimmäisillä viikolla söin pullaa paahtoleipänä. No, olihan se makeaa ja hyvää!

Pariisin kahviloissa istutaan terasseilla ainakin vielä marraskuussa, kiitos lämpölamppujen ja kohtuullisen leudon sään. Esimerkiksi Cafe des Officiersissa, jossa usein kirjoitan blogiani, en ole vielä kertaakaan käynyt sisällä. Terassi on melko iso, joten sinne voi hyvinkin jäädä useammaksi tunniksi kirjoittelemaan ja samalla on kiva seurata katuvilinää. Eikä minun enää tarvitse aina edes sanoa mitä haluan, sillä osa tarjoilijoista tietää sen jo. Se on Café Noisette, eli espressoa kerman kera tai joissakin paikoissa espresso + pieni kannullinen maitoa. Kaikilla on täällä varmasti suosikkikahvilansa, niin minullakin: Cafe des 2 Moulins ja Coquelicot.

Cafe des 2 Moulins on tietenkin jokaiselle Amélie-elokuvan ystävälle must. Se sijaitsee rue Lépicillä, Montmartrella, kuinkas muuten. Moulin Rouge on hyvä maamerkki ja siitä vaan mäkeä ylös vasenta laitaa, niin on tuossa tuokiossa paikalla. Nimi tulee tietenkin kahdesta lähellä sijaitsevasta myllystä ”Mullin Ruususta” ja Moulin de la Galettesta, joista jälkimmäinen on myös suosikkiravintoloitteni joukossa. Cafe des 2 Moulins on joka tapauksessa, ilman Amélietakin, todella viehättävä ja vierailun arvoinen. Se on tyyliltään 50-lukua. Sieltä löytyy tietenkin pakollista elokuvarompetta kuten puutarhatonttu (tosin ei sama kuin elokuvan), muutama kuva Ameliesta ja toiletin eteisen lasikaapista myös Amelien yöpöydän lamppu ja polaroid-kuvia isän puutarhatontusta maailman matkaltaan poseeraamassa eri monumenttien edustalla. Kahvila tuntuu ehkä hieman pienemmältä kuin miltä se elokuvassa vaikuttaa. Myöskään siellä ei ole ”tabac” - osastoa, joka lienee lähtenyt sieltä uuden tupakkalain myötä. Elokuvastahan alkaa olla jo 10 vuotta aikaa. Siitä huolimatta Amelien suosio ei ole selvästikään vielä hiipunut, vaan turistit käyvät edelleen siellä halailemassa tonttua ja ottamassa valokuvia. Erityisesti suosittelen Café Amarettoa. Toimii hyvin ”jälkiruokana”.

                                   Julie &Jean shampanjalla ja Amarettokahvilla.

Coquelicot ei ole pelkästään kahvila, vaan myös bistro, boulangerie ja pâtisserie. Se sijaitsee Place des Abbessessilla, aivan Abbessessin metroaseman lähellä. Coquelicot on mainio aamiais- tai brunssipaikka. Ranskalainen aamiainen ei tietenkään vedä vertoja skandinaaviselle, mutta Coquelicot'n viehättävässä miljöössä maistuvat patonki ja brioche hillojen ja juuri puristetun tuoremehun kera. Kahviksi ehdottomasti bol de cafe eli iso kulhollinen kahvia. Kaikki on koristeltu nimensämukaisesti unikoilla. Paikka on hieman ahdas, sillä se on yleensä aina täynnä. Tästä johtuu, että palvelu on välillä hidasta, joten sinne kannattaa tulla kiireettömästi. Yläkerran ikkunapöydän ääressä on mukava istua tai sitten kun säät sallivat niin tietenkin terassilla, jossa saa usein kuunnella katumusiikkia. Coquelicot'sta voi ostaa myös erilaisia quicheja, jotka toimivat kokonsa puolesta lounaana tai päivällisenä ja jos haluaa oikein kunnon pommin, kannattaa valita pain au chocolat pistache amande eli suomeksi erittäin vapaasti käännettynä  ”möhnäpulla”. Siitä saa melkein koko päivän energia-annoksen kerralla. Ei siis painonvartijoille!

                         Coquelicot'n terassi

                         Petit déjeuner

                         Brunschilla avec Lena.

                              

Opiskelijaelämää ja kannibalismia

Nyt on varmasti jo korkea aika kirjoittaa siitä, mitä täällä pääasiallisesti teen, eli opinnoistani. Aloitin ranskan kielen opinnot Cours de Civilisation Francaise de la Sorbonnen – kurssilla syyskuun 7. päivä. Viikkoa aikaisemmin oli ilmoittautuminen ja tasokokeet. Kun oli minun vuoroni mennä esittämään papereitani, minulta tivattiin, miksi ihmeessä en ollut kääntänyt tutkintotodistustani ranskan tai edes englannin kielelle. Säikähdin jo, että tähänkö tämä nyt tyssää, kunnes nuorehko virkailija vilkaisi uudelleen todistustani ja luki siitä filosofian maisteri ja nauroi, että tämähän on ihan päivänselvää kieltä. Totta, maisteri ja maîtrise, niissähän on vain kirjaimet hieman eri järjestyksessä. Huokaisin helpotuksesta. Ehkäpä tämä nuorempi sukupolvi osaa suhtautua asioihin rennommin ja oikoa hieman byrokratian koukeroita, joista tämä maa on niin tunnettu. Minuakin nauratti ja sen tuloksena opiskelijakorttiini tulikin varsin iloinen valokuva. Tasokoe oli yllättävän hankala, mutta kun kävi ilmi, että olen kieltenopettaja ja erittäin motivoitunut sellainen, minut luvattiin pistää vaativaan ryhmään. Hyvä! 

Ensimmäinen viikko koitti ja olin valtavan innoissani ryhmästäni, joka on todella kansainvälinen. Brasilia, Venezuela, USA, Kanada, Kiina, Saksa, Englanti, Italia ja kaikki meidän naapurimaamme ovat edustettuina. Suomea edustan vain minä. Opettajaksi saimme Sorbonnen nuorimman, vasta 24-vuotiaan Monsieur M:n, joka on toiminut opettajana jo peräti 4 vuotta. Jonkin sortin ihmelapsi siis. Opettajamme rakastaa kielioppia, mikä sopii minulle hyvin. Tosin opimme asioita, joita ei suurin osa ranskalaisistakaan osaa. Menenkin aina hämilleni, kun bongaan ranskalaisten teksti- tai sähköpostiviesteistä kielioppivirheitä. Opettajamme haluaa että opimme la langue soutenue, huoliteltua kieltä. No, kyllähän sitä käytännön puhekieltä oppii sitten kaupungilla, harrastuksissa ja tv:stä.

Melko varhaisessa vaiheessa ryhmämme Cambridge & Oxford -osasto sai päähänsä, että opiskelutempoa pitää nostaa. Siitähän opettajamme riemastui. Koetta alkoi pukata joka perjantaille, ainekirjoitusta, romaanin lukua jne. Siihen kun päälle vielä teatterikerhon vuorosanojen opettelut lauantaiksi, aloin aina loppuviikosta olla jo stressin partaalla ja mietin, että eihän tämän näin pitänyt mennä, minähän olen vuorotteluvapaalla! Ranskassa oppitunti kestää 60 min Suomen 45 min sijaan, ja kun alkuun tunteja oli 18 per viikko, tarkoitti se Suomen laskutavan mukaan 24 oppituntia. Nyt tuntimäärä on kuitenkin hieman pienentynyt ja tahti tasaantunut. Nautin kovasti oppitunneista ja yleensäkin siitä, että tapaan opiskelukavereitani. Kokeet ovat vielä toistaiseksi menneet yli odotusten ja koen oppineeni paljon uutta. Toki vanhan kertaustakin on jossain määrin tullut, mutta se on ollut myös todella tarpeen. Ryhmämme on niin vahva, että jos kokeesta saa alle excellent'in, on jo pudonnut alle keskitason. Erityisesti pidän taidehistorian ja kirjallisuuden luennoista. Luennoitsijat ovat loistavia tarinankertojia, ja luennot päättyvät lähes poikkeuksetta aplodeihin. 

Paras opiskelukaverini on ehdottomasti kiinalainen Zhong Wen, jonka vieressä istun melkein aina oppitunneilla. Meitä yhdistää mm. vaihtoehtopedagogiikat. Zhong on Montessorikoulun opettaja ja minä Steinerkoulun. Zhong oli ihan myyty kuullessaan ”suuntautumisestani” ja olenkin jo saanut kutsun hänen ystävältään vierailulle Shanghain Steinerkouluun. Zhong on naimisissa pariisilaisen Georgesin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Olen todella iloinen uudesta ystävästäni. Ylipäätänsäkin on hienoa tutustua ihmisiin ympäri maailmaa ja huomata, etteivät he ole niin kovin erilaisia. Ainoa "kulturkrock" onkin tapahtunut hieman yllättäin ruotsalaisen kurssikaverini kanssa. Jos en olisi osannut ruotsia, olisin säästynyt tältäkin hämmentävältä kokemukselta. Jatkossa avaan suuni ainoastaan ranskan kielellä.

Sorbonnen lähihistoriassa on tapahtunut hurjempiakin juttuja. Meillä oli muutaman päivän ajan sijainen, joka kertoi varsin makaaberin tarinan. Hänellä oli vuosia sitten ollut aivan samantyyppinen ryhmä, niinkuin mekin olemme. Ryhmän japanilainen poika ja hollantilainen tyttö olivat ihastuneet ja alkaneet tapailla toisiansa. Pian umpirakastuneelle japanilaiselle valkeni, että hän haluaa syödä tämän hyvin sievän tytön. Ja niinpä hän kutsui tytön luokseen keskustelemaan runoudesta, tappoi ja söi hänet! Japanilainen todettiin myöhemmin syyntakeettomaksi ja  hän on toiminut sittemmin ruokakriitikkona. Sijaisemme selitti, että onhan se tavallaan ymmärrettävää, että jos jotakin rakastaa, hänet haluaa syödä. Mutta korjasi kiireesti, ettei missään nimessä halua puolustella japanilaisen tekoa. Olimme kaikki aivan shokissa lähtiessämme viikonlopun viettoon ja Sorbonnen kannibaali kummittelee mielessäni edelleenkin.

Sorbonnen upea päärakennus sijaitsee latinaiskorttelissa 5. kaupunginosassa, lähellä Pantheonin kirkkoa. Aivan Sorbonnen kulmilla on myös Suomen kulttuurikeskus. Meidän luokkahuoneemme sijaitsi alun perin kuitenkin rue Raspail'lla, 6. kaupunginosassa ja 6. kerroksessa, jonne oli melkoinen kapuaminen (134 porrasta). Olimme aina kukin kovin läkähdyksissämme tunnin alkaessa, mutta vaivannäön palkitsi upea näköala yli kaupungin. Ikkunasta näkyi sekä nykyinen maamerkkini Eiffel että vanhat kotikulmani Sacre Coeurin vieressä.  Sittemmin meidät on siirretty rue Saint Jacques'ille ihan katutasoon insinöörikoulun tiloihin. Hyvästi siis päivän kuntotreeni ja haaveet kiinteämmästä pepusta! Kun vielä samoihin aikoihin muutin Montmartrelta pois, menetin myös Abbesses'in metroportaat (182 porrasta) ja kapuamisen 4. kerrokseen (67 porrasta). Täytynee keksiä jokin muu urheilulaji.

Nyt opinnot ovat jo yli puolen välin ja pian alkaa valmistautuminen loppukokeisiin. Kirjallinen koe kestää 3 h ja sitten on vielä 20 min suullinen koe. Lisäksi sekä taidehistorian, kirjallisuuden että frankofonian kursseista on tunnin tentti kustakin. Kuulostaa siis melkein ylioppilaskirjoituksilta! Ja seremoniat ovatkin sitten sen mukaiset. Diplomien jako tapahtuu tämän maineikkaan yliopiston vanhassa amfiteatterissa 1700-luvulta peräisin olevan tradition mukaan. Diplomi otetaan vastaan pukeutuneena siniseen toogaan, kaulukseen ja hattuun. Siitä tulee varmasti unohtumaton kokemus.

Les couleurs de l'automne

Mutkikkaat asumiskuviot

Joku saattaa ihmetellä, miksi muutin pois niinkin viehättävältä alueelta kuin Montmartre. Vaikka alue oli ja on mitä hurmaavinta, asumisolosuhteista ei voinut sanoa ihan samaa. Jo parin ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, etten voisi jäädä. Huoneeni oli kyllä tilava ja valoisa, kauniit ranskalaiset parvekkeet ja upea näkymä yli kaupungin. Hyvin pariisilainen ja sopivasti hieman boheemi. Samassa huoneistossa toimi kuitenkin B&B, mikä tarkoitti sitä, että jaoin jääkaapin, kylpyhuoneen ja wc:n vaihtuvien turistien kanssa. Pääasiassa turistit olivat ihan mukavia, mutta toisinaan en edes nähnyt heitä ja se, etten tiennyt, keitä naapurissa asuu ja olenko huoneistossa yksin vai en, tuntui hieman epämukavalta. Huone, joka oli alunperin ollut keittiö, toimi vuokraemännän romuvarastona ja päiväunienottopaikkana. Keittiön puute ei Montmartrella sinänsä ole ongelma, sillä kadut notkuvat herkkuja; tuntuu kuin asuisi runsaudensarvessa. Onnistuinkin kehittämään itselleni lyhyessä ajassa pahanlaatuisen sushiriippuvuuden. Tiesin kuitenkin, etten tulisi pärjäämään sushilla, mikrolla ja leivänpaahtimella kokonaista vuotta. Lisäksi Montmartren vilkas yöelämä häiritsi jatkuvasti untani. Halusin siis hiljaisuutta, yksityisyyttä ja keittomahdollisuudet. Alkoi mahdoton asunnonetsimisrumba.

Pariisi on täynnä asunnonvälitysfirmoja, minunkin kadulla niitä oli kaksi. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että ulkomaalaisen on mahdotonta vuokrata asuntoa, jos hänellä ei ole ranskalaista takaajaa ja ilman takaajaa ei asiakkaan kanssa suostuta edes keskustelemaan. Vuokrasopimus tehdään vähintään vuodeksi tai 9 kuukaudeksi, jos kyseessä on opiskelija. Nettiyhteyden puuttuminen vielä tuolloin hankaloitti myös etsintää. Hetken koko tilanne tuntui toivottomalta. Ranskalaiset tuttavani auttoivat minkä pystyivät. Voin sanoa, että kirjoitustaitoni kehittyivät huimasti lyhyessä ajassa kirjoitellessani sähköposteja sinne sun tänne. Sain erään pariisilaisrouvan aktivoimaan verkostonsa ja etsimään kanssani, mikä helpotti oloani ja lehdestä luin Lodgis-firmasta, joka on keskittynyt nimenomaan ulkomaalaisiin vuokralaisiin. Sieltä voi vuokrata asunnon myös lyhyemmäksikin ajaksi ja firma kelpuuttaa myös ulkomaalaiset takaajat. Tilanne alkoi näyttää valoisammalta. Kun oli aika ilmoittautua Sorbonneen, muistin, että siellä on myös toimisto, jossa autetaan majoitukseen liittyvissä asioissa. Yksityiset ihmiset voivat tarjota sinne asuntojaan ja huoneitaan opiskelijoille vuokrattavaksi. Kolmessa viikossa minulle tarjottiin neljä vaihtoehtoa ja kävin katsomassa ne kaikki. Tämä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi projektiksi...

Ensimmäisen asunnon piti olla jotain aivan ennenkuulumatonta luksusta: peräti 33 m2 yksiö omakotitalon alakerrassa 12. kaupunginosassa, puutarha ja kaikki! Oli elokuun viimeinen päivä, joten pakkasin laukkuni ja siivosin huoneeni, sillä olin lähes varma, että muuttaisin seuraavana aamuna. Saavuin paikalle hieman etuajassa ja madame pyysi minua odottamaan hetken puutarhassa. Istuuduin muoviselle puutarhatuolille joka romahti samantien altani ja lensin selälleni. Perheen tytär ja rouva ryntäsivät auttamaan ja pahoittelivat kovasti tapahtunutta. En kuitenkaan satuttanut itseäni vaan nauroin vain tapahtuneelle. Hetkeä myöhemmin tajusin, että tuo tuoli kertoi paikasta kaiken olennaisen. Kurkistin kellarissa sijaitsevaan yksiöön ja tein mielenkiintoisen havainnon: ikkunassa oli kalterit. Lattialla oli nuhruinen kokolattiamatto, sohvat olivat täynnä tahroja ja yleisilme kaiken kaikkiaan tunkkainen. Eikä siinä vielä kaikki: omaa wc:tä ei ollut, vaan minun pitäisi kiivetä jyrkkiä portaita ylös ja hipsiä perheen ruokailuhuoneen poikki. "Sanot vaan >Coucou!< ohimennessä, ei meitä haittaa." opasti madame iloisesti. Lisäsi vielä että asunto on ”originelli”. Mikä läävä! ajattelin, hymyilin vaivautuneesti, kiitin ja lähdin pois.

Toinen asunto sijaitsi melkein Eiffel-tornin vieressä. Se oli ullakkohuoneisto, kaksio, ikkunat sisäpihalle. Tornimaiseman uupumisesta huolimatta asunnossa oli selvästi tuntuva Eiffel-lisä, sillä hintaansa nähden se oli aika ankea ja vielä mauttomasti sisustettu. Ullakkohuoneistot antavat usein ulkoapäin viehättävän ja romanttisen vaikutelman, mutta vaikka seinien sisällä kuvittelisi helposti olevan pelkkää idylliä, niin Pariisi on todennäköisesti täynnä toinen toistaan kamalampia luukkuja.

Montmartren olosuhteet alkoivat tuntua jo ylellisiltä ja olin taas hetken todella tyytyväinen asumiseeni. Nautin kahviloista, mukulakivikaduista ja ikkunasta sisään tulvivasta katumusiikista, joka vaihteli svengaavasta jazzista italialaisiin serenadeihin. Kerran istuessani kahvilla terassilla Coquelicot'ssa, joka on valtavan viehättävä kahvila-boulangerie Place des Abbesses'illä, eräs iäkkäämpi monsieur alkoi veivata posetiivia ja laulaa vanhoja ranskalaisia chansoneja. Kaikenikäisiä ohikulkijoita pysähtyi kuuntelemaan ja laulamaan mukana. Montmartrelaista kylätunnelmaa parhaimmillaan!

Pidettyäni pienen hengähdystauon etsinnöissä, menin taas asuntotoimistoon. Minulle bookattiin jälleen kaksi tapaamista. Näistä ensimmäinen oli 4. kaupunginosassa, Le Marais'sa mikä olisi sijainniltaan aivan loistava Seinen, Notre Damen, Pompidou-keskuksen ja Sorbonnenkin ollessa lähes käden ulottuvilla. Minulla olisi pieni huone vanhan charmantin kilpikonnia keräävän pariirisilaismatamin suurehkossa asunnossa ja juttuseuraakin olisi siten päivittäin. Jos olisin 20 vuotta nuorempi, tuntuisi tällainen ratkaisu varmasti turvalliselta, mutta tässä iässä kaipaa jo yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Kylpyhuoneeseenkin pitäisi mennä matamin makuuhuoneen kautta. Ei ei, seuraava kiitos!

Joskus se onkin neljäs kerta, joka toden sanoo. Olin jo melkein luovuttanut ja lähdin katsomaan asuntoa ihan vain huvin vuoksi. Mutta mitä tapahtuikaan. Ymmärsin lähes samantien mikä helmi minulla oli käsissäni ja niinpä tein melko nopean päätöksen. Ja täällä sitä nyt asutaan, 7. kaupunginosassa, Eiffelistä itään. Asuntoni on kompakti 15 m2:n yksiö, mutta hyvin näppärä ja suorastaan nerokkaasti suunniteltu. "Kitchenette" on viimeisen päälle moderni ja Ikea-tyyli sopii ruotsinopettajalle. Minulla ei ole ollenkaan tunnetta, että asuisin ahtaasti. Näiden parin kuukauden aikana olen myös ymmärtänyt, että ihminen pärjää loppujen lopuksi hyvin pienellä tavaramäärällä. Ainoa heikkouteni ovat toistaiseksi olleet vain pokkarit ja lehdet, ne kun on niin edullisiakin. Asuntoni on sisäpihan puolella ja siten erittäin rauhallinen. Myös hieman hämärä, sillä koska asunto on jo toisessa kerroksessa, ei valoa pääse juuri sisään. Tästä johtuukin, että aina kun astun ulos kadulle, suorastaan hätkähdyn siitä, miten aurinkoinen päivä onkaan ja että olen yhtäkkiä keskellä Pariisin katuvilinää. Ihana tunne!


Kaiken jälkeen minusta tuntuu, että olen melkoinen asiantuntija, mitä Pariisin vuokra-asuntotilanteeseen tulee. Virallinen osoite on tärkeä, jos haluaa avata esimerkiksi pankkitilin ja ilman ranskalaista pankkitiliä ei voi avata netti- tai puhelinyhteyttä. Asiat ovat täällä paljon mutkikkaampia, mutta kun lopulta kaikesta selviytyy, on olo mitä onnellisin. Minulla kävi todella tuuria.

Syksyn värejä Jardin de Luxembourgissa

   

Sur le plateau

Minulla on uusi harrastus: teatteri. Kaikki alkoi siitä, kun eräänä syyskuun aamuna Place des Abbesses'in metroaseman portaissa nuorehko mies lykkäsi käteeni flyerin, jossa luki Cours de théâtre. Kiinnostukseni heräsi saman tien ja kysyin mieheltä voisiko sinne tulla, vaikka ei puhukaan täydellistä ranskaa eikä omaa aiempaa kokemusta alalta. Mies vastasi, että ilman muuta, sehän on loistava paikka oppia kieltä. Jäin miettimään asiaa ja minulle tuli vahva tunne, että minun pitää mennä sinne. Niinpä sitten ilmoittauduin kurssille. Pian tuli sähköposti, jossa oli 3 roolia, joista piti valita yksi: kuningattaren, Armanden tai psykopaatin rooli. Kaikki näytelmät olivat minulle vieraita, joten konsultoin paria tuttavaani, sekä ranskalaista että suomalaista siitä mikä olisi helpoin rooli. Kun molemmat päätyivät Armandeen, en miettinyt sen enempää vaan painelin Fnac:iin ostamaan Molièren Les Femmes Savantes (Oppineita naisia) - näytelmävihkosen.

Ensimmäinen lauantai koitti. Ciné de thèâtre sijaitsee Montmartrella, vain kivenheiton päässä ensimmäisestä Pariisin kodistani. Flyereita jakanut mies osoittautui kurssimme opettajaksi ja esittäytyi Jean-Laurent'iksi. Ryhmä oli mukavan pieni, vain 7-8 henkeä. Menimme suoraan teatterisaliin, jossa oli todella upottavat punaiset nahkasohvat ja näyttämöllä kaareva kullanvärinen reunus. Jean-Laurent kertoi, että opettaminen on hänen intohimonsa ja esitteli meidät toisilleen vain etunimeltä, ilman tutustumisleikkejä tai selvityksiä, miksi kukin on tullut kurssille ja miltä pohjalta. Ja pitemmittä puheitta kukin vuorollaan lavalle tai niinkuin ranskaksi sanotaan sur le plateau ohjattavaksi! Minä säästyin vielä koitoksesta, sillä en ollut opetellut ensimmäistä kohtausta ulkoa. Jean-Laurent ehdotti, että yksi kurssilaisista, Zakia, joka sittemmin osoittautui hänen kurssikaverikseen teatterikoulusta, kävisi näytelmää läpi kanssani ja niinpä sovimme tapaamisen Opéra Garnier'n luona olevaan kahvilaan tiistaiksi.

Kurssin jälkeen minulla oli hyvin ristiriitaiset tunnelmat. Kaikki oli kyllä ollut hyvin mielenkiintoista, mutta... Mihin minä olin itseni oikein pistänyt? Miten saatoinkaan kuvitella, että pystyisin näyttelemään ilman mitään kokemusta ja vielä ranskaksi? Miten voisin edes mennä lavalle? Päätin kuitenkin, etten voi heti luovuttaa. Olisin kuukauden, jonka olin jo maksanut, kärsisin ja sitten lopettaisin.

Tiistaina tapasin Zakian kahvilassa ja aloimme lause lauseelta käymään läpi ensimmäistä kohtausta, roolihahmoni tunnetiloja ja taustaa. Minun piti lukea ääneen ja hän keskeytti ja korjasi. Se oli yksi mielenkiintoisimmista oppitunneista, mitä minulla on koskaan ollut. Teksti alkoi todella avautua, eikä tehtävä enää tuntunut niin mahdottomalta. Zakia sanoi, että tulen hurahtamaan tähän hommaan niin, etten voi enää lopettaa. Tapaamisen jälkeen ajattelinkin, ettei mikään saisi minua keskeyttämään kurssia. Loppuviikon mumisin vuorosanoja ääneen metrossa ja bussissa. Harjoittelin myös minua katsomaan saapuneen äitini kanssa, joka yli 50 vuoden takaisella lukioranskallaan luki reippaasti Henrietten roolin ja komensi minua eläytymään.

Toinen kerta teatterikerhossa oli poikkeuksellisesti Thèâtre Funambulessa, Montmartren pohjoisrinnettä alas. Teatteri ei ollut niin hieno, mutta koska oli kyse minun ensiesiintymisestä, olin vain tyytyväinen, että katsomo oli pimeä ja lava ei ollut niin korkealla ja kaukana yleisöstä. Sovittiin Zakian kanssa, että ollaan ensimmäisiä. Hänellä on Henrietten eli sisareni rooli näytelmässä. Olin kovin väsynyt, sillä en ollut jännitykseltäni saanut unta edellisenä yönä, joten lavalla en enää vaan jaksanut jännittää ja kaikki meni oikeastaan ihan kelvollisesti. Sain kommentteja lähinnä lauseen rytmitykseen, sanapainoihin ja lausumiseen liittyen, jonkin verran myös lavalla olemiseen. Pitää puhua hitaasti ja ar-ti-ku-loi-da liioitellusti, eikä liikkua. Ymmärsin kaiken Jean-Laurentin ohjauksesta, mistä olin kovin tyytyväinen ja katsomon puolelle palattuani oloni oli todella hyvä, aivan toisenlainen kuin mitä olin pelännyt. Zakia kehui, että olin edistynyt kovasti tiistaista. Olin todella onnellinen.

Kolmannella kerralla minun piti improvisoida Molièren tekstiä nykyranskaksi. Huh! Vaikka ymmärsin lauseiden pääajatukset, olin opetellut ne hieman lorumaisesti ulkoa, joten tehtävä oli vaikea. Jotain sain kuitenkin aikaiseksi ja mietin samalla, että tämä jos mikä on loistavaa harjoitusta kieltenopettajalle! Nyt piti myös jo eläytyä, näytellä. Olla todella VIHAINEN, sillä siskoni on aikeissa mennä naimisiin minun poikaystäväni kanssa! Ah, mon Dieu! fi!

Enää minua ei jännitä juuri lainkaan. Myös Cinén teatterisali on jotenkin pienentynyt, ihan kuin lavakin olisi madaltunut eikä yleisökään ole enää niin kaukana. Ilmapiiri kurssilla on lämmin ja Jean-Laurentin ohjaus on taidokasta ja lempeää. Kahvilatreenit jatkuvat tiistaisin Zakian kanssa ja seuraavaksi kerraksi Jean-Laurent on luvannut etsiä minulle jonkin humoristisen näytelmänpätkän nykyranskaksi. Tuskin maltan odottaa. Taidan jo olla hurahtanut.

Vuosi Pariisissa

Vuosi Pariisissa oli ollut jo kauan haaveenani. Kun viime syksynä tajusin, että 10 vuotta opettajana alkaa todellakin pian olla täynnä, aloin miettiä vuorotteluvapaata ja vaihtoehtoja sille, missä sen viettäisin ja mitä silloin tekisin. Keväällä päätin, että lähden Ranskaan. Näin yhdistäisin sekä huvin että ammatillisen hyödyn. Alunperin suunnittelin, että olisin puoli vuotta Pariisissa ja toiset puoli vuotta esimerkiksi Etelä-Ranskassa. Olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta ja ajattelin, että voisin opiskella sitä Pariisissa, kaupungissa, jossa kuvauskohteet eivät ihan heti lopu! Valokuvauskoulut osoittautuivat kuitenkin kovin kalliiksi pelkästään harrastusmielessä. Seikkailtuani aikani netissä, päätin, että ilmoittaudun syksyksi Sorbonnen yliopiston Cours de la Civilisation Francaise - kursseille. Valokuvausharrastusta jatkaisin jollakin kansalaisopiston kurssilla. Sen pidemmälle en suunnittelisi, vaan katsoisin, mitä vuosi tuo tullessaan.

Heinäkuussa tein "tutkimusmatkan" Pariisiin tarkoituksena etsiä vuokra-asuntoa ja selvitellä opiskelukuvioita Sorbonnessa. Asuntotilanne vaikutti melko mahdottomalta. Paluumatkalla minulla oli kuitenkin tuuria; törmäsin lentokoneessa suomalaiseen naiseen, joka oli jo pitkään asunut Pariisissa. Hän pyöritti Montmartrella Bed and Breakfastia ja vuokraisi toisen huoneistaan mielellään pitempiaikaiselle asukkaalle. Mikä onnenpotku, ajattelin. Minulla olisi huone ja vielä Montmartrella!


Nyt on Pariisiin muutosta kulunut jo reilut kaksi kuukautta ja paljon on ehtinyt tapahtua. Olen muuttanut pois Montmartrelta 7. kaupunginosaan, Eiffelin kulmille, mihin blogini nimi myös viittaa. Olen myös jo puolivälissä opintojani Sorbonnessa. Syksyn valokuvauskurssille en mahtunut mukaan, mutta tilalle on tullut jotain ihan muuta.. Olen myös päättänyt pysyä Pariisissa koko vuoden. Eletään jo kovin viileää mutta aurinkoista lokakuun loppua. Lakot ja mielenosoitukset sotkevat arkea, mutta se ei tämän pariisittaren menoa haittaa! Elämä on mukavaa ja antoisaa.