Olivier ja Amélie

Ostettuani digijärjestelmäkameran Fnacista, lempikaupastani, sain peräti kuusi 10 euron lahjakorttia. Niitä onkin ollut ilo käyttää. Olen ostanut neljä kirjaa, yhden levyn ranskalaista musiikkia (Air) ja maksanut osan Monet'n näyttelylipuista. Eräänä kertana kun ajattelin taas hemmotella itseäni lahjakorteillani, osui silmiini jo edellisessä blogissa mainitsemani Olivier Magnyn "Dessine-moi un parisien" eli "Piirrä minulle pariisilainen" - kirja. Se perustuu kirjailijan englanninkieliseen blogiin Stuff Parisians like ja koostuu noin 60 eri teemasta maan ja (Pariisin) taivaan välillä aina "putain"-sanan käytöstä pariisilaisten (ja minun) suosikkipuistoon Le Jardin de Luxembourgiin. Kirja on hauska ja myös visuaalisesti todella kivasti toteutettu. Jokainen kappale päättyy hyödylliseen neuvoon "conseil utile" ja kuinka puhutaan pariisilaisittain "parlez parisien". Kirja opettaa siis myös miten kuulostaa pariisilaiselta! Löysin Facebookista kirjan fanisivut ja liityin tietenkin jäseneksi. Pian sivuille ilmestyi kutsu Séance de dédicaces du livre - tilaisuuteen, jossa on mahdollisuus tavata kirjailija itse ja saada hänen omistuskirjoituksensa. Ilmoittauduin oitis. 

Olivier Magny on varsinaiselta ammatiltaan sommelier ja hän on juuri perustanut Ô Château-nimisen wine tasting-baarin, joten tilaisuus järjestettiin luonnollisesti siellä. Ô Château:ta ei ole helppo löytää vaikka sijainti on varsin keskeinen. Se sijaitsee Louvren lähistöllä, eräällä lyhyellä kadunpätkällä, jolta poiketaan sisäpihalle ja sieltä jatketaan syvälle kellariin. Menin rohkeasti sisään. Siellä oli tunnelmallista; isolla pöydällä oli viiniä, patonkia ja erilaisia juustoja tarjolla. Joku nainen tuli tervehtimään ja juttelemaan ja esitteli minut Olivierille. Paikassa oli kuitenkin hieman ryysistä, joten en päässyt heti juttelemaan Olivierin kanssa, vaan istuin pöydän ääreen herkuttelemaan viinillä ja juustoilla. Sain kuitenkin heti juttuseuraa. 

Lopulta pääsin antamaan kirjani Olivierille ja juttelimme tovin. Olivier kysyi olinko jo lukenut kirjan ja sanoin, että se on hieman masentava, viitaten edellisessä blogissa mainitsemaani seikkaan, ettei pariisilaisista enää tällä iällä voisi saada ystäviä. Ihmettelin myös hänen kirjassaan olevaa suomalaisvertaustaan ja hän paljasti, ettei oikeastaan tiedä Suomesta mitään. Lisäksi hän oli käyttänyt finnois sanaa finlandais sanan sijasta puhuessaan suomalaisesta henkilönä. Finnois tarkoittaa suomen kieltä ja Finlandais(e) henkilöä. Jännä, miten ranskalaisetkin sotkevat nämä sanat. Yleensä finnois sanaa ei tunneta, vaan kielestä puhutaan sanalla finlandais, eli aivan päinvastoin. Olivier vielä kysyi, olenko aivan varma asiasta. Hän aloittikin omistuskirjoituksessaan: "Tanjalle, joka on osannut lukea kirjan suuremmalla tarkkuudella kuin monikaan pariisilainen...." Minkäs opettaja luonteelleen voi?? Ja ehkä ne ovat sanoja, jotka ovat ranskalaisilla niin harvoin käytössä, etteivät ole oikein vakiintuneet. Näin pähkäilimme kollegani kanssa asiaa. Olivier kirjoitti myös, että Ô Château voisi olla paikka potentiaalisten uusien ystävien löytämiselle. Joka tapauksessa, tilaisuus oli oikein miellyttävä kokemus, sain jutella paljon ja Olivier osoittautui mukavaksi kaveriksi. Tulen ehdottomasti kokeilemaan wine tasting'iä, nyt kun tunnen tien tuohon viihtyisään luolaan.

Toinen uusi kirjailijatuttavuuteni on belgialainen Amélie Nothomb, joka on todella suosittu Ranskassa. Hänet oli kutsuttu luennoimaan joulukuun alussa Sorbonneen. Tilaisuus järjestettiin auditoriossa, joka oli lähes täynnä. Olin lukenut kirjallisuuden opettajamme suosittelemana Nothombin "Stupeur et tremblements" (suomennettu nimellä "Nöyrin palvelijanne"), josta Nothomb on saanut Ranskan Akatemian kirjallisuuspalkinnon. Tämä kirja kertoo kirjailijan työkokemuksista japanilaisessa suuryrityksessä. Aika hätkähdyttävää tietoa paikallisesta kulttuurista ja ne jotka ovat lukeneet blogiani aikaisemmin ymmärtänevät, miksi suhtaudun japanilaisiin nykyään hieman varauksella. Enkä myöskään uskaltautunut japanilaisen kotiruuan kurssille japanilaiseen kotiin, vaikka sushi onkin lempiherkkujani täällä. 

Mutta asiaan. Amélie Nothomb kertoi saavansa valtavan määrän postia lukijoiltaan ja hänen uusin kirjansa, "Une forme de vie" josta hän erityisesti oli tullut puhumaan, kertoo nimenomaan kirjeenvaihdosta, jota hän kävi erään ahmimishäiriöön sairastuneen ja siten sairaalloisesta liikalihavuudesta kärsivän Iranissa olevan amerikkalaissotilaan kanssa. Luin tämän kirjan päivää ennen tilaisuutta, jotta olisin perillä mistä puhutaan. Itse asiassa olen lukenut molemmat kirjat aina saman tien, joka kertoo, että nämä ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, sillä normaalisti olen melko hidas lukija. Amélie Nothombin kirjat ovat yleensä omaelämänkerrallisia. Amélie oli värikäs persoona sulalla varustettuine silinterihattuineen. Tosin minulle esitettiin taas tämä iänikuinen kysymys: Tanja? Vous êtes Russe? Kuultuaan asian todellisen laidan hän kertoi poikenneensa Helsingissä jonkun kirjansa käännöksen merkeissä. Toivottavasti myös tämä uusin kirja käännetään suomen kielelle.